Adoptio oli ensimmäinen vaihtoehtoni. En koe mitenkään välttämättömäksi jatkaa juuri nimenomaan omaa geneettistä perimääni. No, yksinäisiä hakijoita ei enää oteta edes adoptiojonoihin, sillä odotusaika olisi 7-8 vuotta minimissään. Ja jos odotusaikana esimerksiksi parisuhdeoloissani tapahtuisi muutos, koko prosessi alkaisi alusta. Ja sitten 7-8 vuoden päästä olisin jo sen ikäinen, että tokko minä mitään lasta saisinkaan.

Seuraavaksi aloin selvittää tuota hedelmöityshoitoa. Mieluiten käyttäisin omaa luovuttajaa - mutta kun, mutta kun... ja se yksi sovittu meni nyt pieleen. Felicitas hoitaa vain pariskuntia. Otan yhteyttä Väestöliittoon. Lainmuutos karkotti luovuttajat. Kiva kiva. Nyt on alkanut uusia ilmaantua, mutta kaikkine testauksineen ja muineen homma toimii taas vasta alkuvuodesta.  Uusia hoidettavia ei oteta edes jonoon ennen alkuvuotta. Suosittelivat menemään Viroon. Kas kun ei Royal Onnelaan.

Olen niiiiiin väärässä paikassa väärään aikaan. Ja ihan pikkuisen vihaan eksääni, jonka kanssa piti olla yhdessä koko loppuelämä, kunnes hän minut 34-vuotiaana yks kaks jätti ja muutti 25-vuotiaan tanssijan perässä Berliiniin. Minusta 33 on aika nuori saamaan viidenkympin villityksen? Puhumattakaan siitä, että se raapiminen oven takana ei ole hellittänyt vieläkään (erosta on kohta neljä vuotta!). No, en kai olisi (näin) katkera jollen olisi tämän ikäinen jo. On tässä ollut sutinaa, mutta tuo lapsiasian kiireellisyys asettaa sellaisia paineita jo ekoille treffeille, että tuntuu hiukan työläältä ajatella "rauhassa tutustuvansa" yhtään kehenkään. Voihan sitä tutustua sittenkin, kun on se lapsi, mutta viimeinen mitä kaipaan, on olla loppuikänsä sidoksissa lapsen kautta johonkuhun joka kolmen kuukauden jälkeen osoittautuu aivan vääräksi ihmiseksi. On niitäkin nähty tuttavapiirissä. Nopeimmat eroavat jo ennen lapsen syntymää ja tappelevat sitten seuraavat 18 vuotta. Huokaus. No, kai sitä voi antaa väärää ja oikeaa mallia lapselleen niin monella tavalla. Minunkin vanhempani ovat edelleen yhdessä, vaikka parempi olisi ollut, jos olisivat eronneet jo kauan sitten. Ehkä olisi itselläkin säilynyt edes jokin illuusio rakkauden mahdollisuudesta miehen ja naisen välillä.

Eron jälkeen olleet muutamat ihmissuhderäpellykseni ovat vain jokainen lykänneet tätä lapsentekopäätöstä. Nyt en enää odota. Paitsi sinne alkuvuoteen. Inshallah, jos olisin uskovainen, nyt ajattelisin että tälläkin on joku tarkoitus. Ehkä se oikea on jo ihan nurkan takana. Hah hah.

Mut hei. Mikäli tällä blogilla on miespuolisia lukijoita, menkää luovuttamaan! Jos vain voitte ajatella elävänne sen asian kanssa että 18 vuoden kuluttua mahdollinen lapsi saa tietää henkilöllisyytenne. Ei se ehkä loppupeleissä niin huono juttu olekaan, lapsen identiteetin muodostumisen kannalta. Ja onhan noita ollut maailman sivu, niinkuin erilaisia perheitäkin.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen surut on surtu. Varasin tänään ajan klinikalle. Ensin tutkitaan. Sitten kai jotain muuta. Olen miettinyt asiaa niin pitkään, että muutos on tervetullut. Teko.

Kuulin eilen, että minulla ei olekaan luovuttajaa. Aika ontto olo. Pitänee alkaa katsella niitä klinikoiden numeroita. Mutta ensin on lupa surra vähän aikaa.

Syyskuu lähestyy. Tapaan silloin luovuttajan ensimmäistä kertaa tosimielessä. Hirvittää... Nyt kun tämä alkaa tuntua todelliselta, mietin että odottaisinko sitten kumminkin. Katsoisinko vielä tämän jutun, vielä tämän syksyn, talven, kevään. (Teko)syitä, miksi niin tehdä, keksin kyllä helposti. Mutta mikä muuttuisi, ei mikään. Olisin vaan taas vuoden vanhempi. Ja turhautuneempi.

Mutta nyt kun tämä alkaa tuntua todelliselta, kutittelee vatsanpohjaa myös paniikki. Vaan ei auta: oikeasti tiedän mitä mieltä olen. Asiaa on nyt käännelty ja väännelty kohta kolmatta vuotta. Joskus se on tehtävä. Niinkuin sukeltaisi kylmään veteen: ei se siltä sitten kohta enää tunnu. Maailman luonnollisin asia. Joskus täytyy vain uskaltaa heittäytyä.

Niin muuten, löysin toisenkin blogin jossa ollaan samalla asialla, vähän vain eri keinot käytössä: http://katiag.vuodatus.net/ Ja kiitos kaikista kommenteista. Pohdittuani asioiden laillisuuspuolta päätin, että yksinkertaisesti en ilmoita Kelalle kuka isä on. Olisin voinut siirtää koko homman klinikalle, mutta sitä en edelleenkän halua. Katsotaan nyt ensin, tulenko edes raskaaksi. Ovulaatiotikut ajattelin kyllä ottaa käyttöön. Näin edetään, vaihe kerrallaan.
    

Juuri kun olen pääsemässä toteutukseen tässä lapsiasiassa, tapaan miehen. Olemme kyllä tienneet toisemme kymmenisen vuotta saman tuttavapiirin kautta, mutta nyt ilmassa on ehkä jotain enemmänkin. Etenemme hitaasti ja rauhallisesti, mutta olen silti ymmälläni. Ei minulla ole kovin kauaa aikaa katsella. Exältäni tuli hyvä neuvo tekstiviestillä: tee se lapsi ensin, mieti sitten. Kyllä, varmaan parempi pysyä alkuperäisessä suunnitelmassa.

Lähinnä minua mietityttää, että jos tästä tulee jotain, miltä tuntuu olla "vieraan miehen" lapsen isä? Jaa, no onhan niitä uusperheitä muitakin. Taas yksi kumma kaava päässäni. Niinkuin sekin, että asiat täytyisi tehdä tietyssä järjestyksessä. Olen joka tapauksessa jo puhunut suunnitelmistani, eikähän tuo niitä säikähtänyt, tulee hieman erikoisemmasta perheestä itsekin.